ELOKUUN KUVAAJA:
MARJAANA MALKAMÄKI
Vajaa vuosikymmen sitten kuvittelin vielä valmistuvani Lapin yliopistosta graafiseksi suunnittelijaksi mainosalalle. Toisin kuitenkin kävi. Löysin itseni pyörittämästä omaa firmaa, työskennellen vapaana valokuvaajana sanoma- ja aikakauslehdille.
Näin jälkiviisaana tieni lehtikuvaajaksi tuntuu melko luontevalta. Lukiossa opiskelin, monien yllätykseksi, matematiikkaa ja fysiikkaa. Todellinen intohimoni oli kuitenkin kuvaamataito, josta rohmusin kaikki kurssit mitä koululla oli tarjota. Töideni aiheena oli aina ihminen, josta sain jopa huomautuksia. Vain valokuvaus ei kiinnostanut, koska pokkarikameralla ottamani räpsyt eivät vastanneet sitä mitä näin. Camera obscura -kurssi todisti toisin. Huomasin, että järjestelmäkameralla kuvaa oli helpompi hallita ja pimiön punaisessa valossa kaikki näytti hyvältä.
Abi-vuonna opettajani kannusti jatkamaan valokuvauksen parissa, mutta erinäisistä syistä hain opiskelemaan graafista suunnittelua. Rovaniemellä opiskellessa sain sattumien kautta paikan Aamulehden kesäkuvaajana. Kuvapäällikkö Lauri Kaisanlahti sanoi lyövänsä näpeille, jos mainosmaailman kotkotukset näkyisivät seuraavan päivän lehdessä. Työ vei mukanaan, varsinkin kun pääsin tarkkailemaan lempiaihettani – ihmistä. Eikä typografian ja taiton ymmärtämisestäkään ollut haittaa lehtikuvaajan työssä.
Ennen siirtymistä visuaalisen journalismin maisteriohjelmaan Tampereelle, kävin antoisan keskustelun silloisen valokuvauksen opettajani kanssa. Monen muun valokuvaajan tavoin koin olevani etuoikeutettu, koska sain kokea ja nähdä työssäni niin paljon. Tähän ylitarjontaan voi kuitenkin myös kyllästyä ja turtua, kuten aiemmin alalla ollut opettajani huomautti. Olen pyrkinyt pitämään tämän mielessäni työtä tehdessä, sillä onhan se toki etu, että pitää työstään. Varsinkin jos haluaa pärjätä yrittäjänä.