SYYSKUUN KUVAAJA:
VESA LAITINEN
Moni lehtikuvaaja tuntuu päätyneen alalle sattuman kautta. Omakaan tarinani ei liene perinteinen. Lähdin kuusi vuotta sitten opiskelemaan Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon diplomi-insinööriksi. Samassa koulussa kävin myös ainoan suorittamani valokuvaukseen liittyneen kurssin, jonka tosin läpäisin huonoimmalla mahdollisella arvosanalla, koska en osannut selittää, miten digitaalikameroiden Foveon X3-, CMOS- ja CCD-kennot eroavat toisistaan. Ajattelin kuitenkin, että valokuvauksessa on ehkä muutakin, ja seuraavana syksynä hain rohkeasti kesäkuvaajaksi sanomalehtiin, ilman kunnollisia työnäytteitä. Paluupostissa sain nipun pahoittelukirjeitä ja baarissa ollessani puhelun Hesarista. Baarin hälyssä en ollut ihan varma, mihin olin lupautunut, mutta muutamaa päivää myöhemmin olin jo kameran kanssa rehdillä maakuntakeikalla navetassa.
Työskentely Etelä-Karjalassa on toki muutakin kuin maajussien ja venäläisten rekkakuskien kuvaamista. Ei pidä unohtaa esimerkiksi yleistä hysteriaa aiheuttavia karhuja sekä Huhtiniemen kaivausten kaltaisia mysteerejä. Kahta samanlaista päivää ei ole, ja lääniä riittää sen verran, että päivät kuluvat enimmäkseen auton ratissa istuessa. Seuraavat kilometrikorvaukset aion sijoittaa parempiin autostereoihin, sillä Duran Duranin ja Smithsin kasetit alkavat olla kuluneet puhki.
Pidän työstäni, koska saan puuhastella melko itsenäisesti ilman aikaisia herätyksiä. Monella keikalla huomaa olevansa etuoikeutettu päästessään paikkoihin ja tavatessaan ihmisiä, joihin ei muuten voisi koskaan tutustua. Eikä minulla ole mitään sitäkään vastaan, että valokuvaajan status tekee vaikutuksen tietynlaisiin tyttöihin ja antaa vapauksia esimerkiksi auton pysäköinnin suhteen.